Flamenco on Espanjan Andalusiassa syntynyttä ja erityisesti mustalaisyhteisöissä kasvanutta laulua, tanssia ja musiikkia. Suurin piirtein tässä onkin se, mitä flamencon syntyvaiheista voidaan varmasti sanoa. Ensimmäiset kirjalliset maininnat flamencosta löytyvät 1700-luvulta, jonka jälkeen flamenco on ollut leimallisesti mustalaisten harjoittama kulttuurimuoto sekä yhteisön sisällä, 1800- ja 1900-lukujen vaihteen laulukahviloissa että 1900-luvun suurilla estradeilla. Viimeistään 1980-luvulla ”uuden flamencon” (flamenco nuevo) ja flamencoelokuvien myötä flamenco alkoi yhä enemmän kuulua kaikille, myös Espanjan ja Euroopan ulkopuolella.

 

Flamenco-sanan alkuperästä ei ole täyttä yksimielisyyttä. Selitystä on haettu niin arabian kielen ”vuorille paenneista maalaisista” (fe-lah menku), näyttävyyteen viittaavista alamaailman slangisanoista kuin flamingolinnustakin (esp. flamenco).

 

Flamencomusiikissa on selviä vaikutteita arabeilta eli maureilta, jotka hallitsivat Andalusiaa yli seitsemänsadan vuoden ajan lähes 1500-luvulle asti. Andalusian ja mustalaisten värikkäissä vaiheissa mukaan on päätynyt piirteitä myös juutalaisesta musiikista, bysanttilaisista säveljärjestelmistä sekä intialaisista melodioista. Flamencokappaleissa vuorottelevat erilaiset instrumentaaliosuudet, kuten kitaristien falsetat, sekä lauletut osuudet.

 

Perinteisin flamencosoitin on kitara, ja ”rytmisoittimina” ovat toimineet käsien taputukset (palmas). Flamencokitaraa näppäillään sormin, minkä lisäksi soittaja voi merkata rytmiä kopauttamalla kitaran kantta kynnellään. Uuden flamencon myötä mukaan on tullut piirteitä ja soittimia myös muusta etnisestä musiikista, pop-musiikista ja rockista. Eräs yleisimpiä flamencosoittimeksi miellettyjä uusia tulokkaita on alkujaan perulainen cajón, puinen laatikkomainen rytmisoitin, jota rummutetaan sormilla ja kämmenillä sen päällä istuen.

 

Flamencolaulu on perinteisesti voimakasta, sekä volyymiltaan että ilmaisultaan. Lauletut osuudet koostuvat usein erillisistä säkeistöistä (letra), joita laulaja yhdistelee toisiinsa kulloisenkin tilanteen mukaan. Perinteiset flamencoletrat ovat olleet kansanmusiikkia, jota on opittu perhepiirissä, siirretty eteenpäin suvussa ja muunneltu yhteisön kokoontumisissa. Nykyisin flamencoartistit esittävät myös uusia, sanoitettuja ja sävellettyjä letroja tai kokonaisia sävellettyjä kappaleita kertosäkeineen.

 

Flamencoa tanssivat sekä naiset että miehet, useimmiten soolotanssina. Flamencotanssissa oleellista on toisilleen vastakkaisten elementtien yhdisteleminen. Tanssijan alavartalon juurevuuteen liittyy kohotettu ryhti ja ylös kurkottavat kädet. Nopeaan ja terävään jalkatyöskentelyyn nivotaan pehmeyttä rennolla lantiolla ja ranteiden pyörityksillä. Laajoissakin liikkeissä on tiukkaa hallintaa ja vastavoiman tuntua. Flamencotanssi rakentuu perinteisesti erilaisista osista, kuten musiikkia mukailevista markkeerauksista, koputusosioista ja erilaisista rytmisistä välikkeistä, joita voidaan myös käyttää tanssijan ja muusikoiden väliseen viestintään. Perinteisen flamencon liikekieli tarjoaa taitavalle tanssijalle mahdollisuuden ilmaista koko tunteiden kirjoaan raivosta kujeiluun ja surusta riemuun. Ilmaisuskaalaa ovat ennestään laajentaneet vaikutteet muista tanssin lajeista.

 

Flamencossa on lasku- ja luokittelutavoista riippuen ainakin viitisenkymmentä eri lajia, paloa. Paloja erotellaan toisistaan muun muassa syntyhistorian, ja –paikkakunnan, rytmin (compás) ja laulusäkeistöjen (letra) perusteella. Nykyisin suosittuja paloja ovat vaikkapa reipas 12-jakoinen bulería, letkeä nelijakoinen tangos ja syvämietteinen 12-jakoinen soleá.